Ymmärsin vasta, että olen aina tuntenut jonkinlaista tiedostamatonta vetovoimaa puihin. Koivuihin, mäntyihin, kuusiin. Siihen tavalliseen suomalaiseen pusikkoon, jota on kaikkialla. Mitä ihmeellistä siinä voi olla.
Puuttomassa ympäristössä, kuten opiskelukaupungissani, tunsin aina kipristelevää kaipuuta luontoon. Levoton mieli tasaantui vasta metikön reunalla. Luonnossa sai hetken olla kuin kotonaan.
Tässä uudessa kodissa, saaristolaismäntyjen katveessa ja laakeana avautuvan latvustomaiseman äärellä saan hengittää rauhoittavia henkäyksiä. Puissa on jotain tyynnyttävää, virkistävää ja lohduttavaa.
Viikonlopun talvinen sää sai kotimaiseman näyttämään erityisen kauniilta. Hento lumikuorrute ja himmeä pakkasvalaistus taikovat tähän vuodenaikaan oman estetiikkansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti