Aurinko se lähettelee säteitään niin, että häikäisee. Minä istun kasvot
aurinkoon päin, annan paistaa ja toivon valon haihduttavan perheeni
potemat syystauditkin mennessään.
Punatähkät eivät tiedä talven tulosta mitään, eikä talvi tänne 1A-vyöhykkeelle ole uskaltanut vielä kunnolla kurkistaa. Alkusyksystä istuttamani punatähkät ovat sinnikkäästi koittaneet pörhistää fuksianpunaisia tupsujaan, muta kyllä niiden pian on suostuttava kylmään kauteen ja jätettävä kukkiminen ensi vuodelle.
Mantereen tasamaan kasvattina minua kiehtoo saariasuinpaikkani vuodenaikojen erilaisuus. Meri puhaltaa usein pilvet pois ja yhtäkkiä keskellä harmaata marraskuuta kylvetäänkin auringossa. Tänä vuonna muistelen tarjenneeni ensi kertaa teepaitasilla jo maaliskuussa, kun iltapäivän lämpö asettui sopivasti tuulensuojaisalle terassillemme.
Onko siis lainkaan ihme, että näissä keleissä perennapenkki kuvittelee kukkimisen olevan hyvä ajatus. Minäkin nautin paisteisista päivistä, venyvästä kesän tunteesta ja infrapunalämmittimestäni, jonka turvin tarkenee ulkona niin pitkälle syksyyn, että vasta pilkkopimeäksi mustuva ilta pakottaa sisälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti